Aamukahdeksalta sairaalassa. Tunnelma on odottava, ihmiset istuvat vieri vieressä, jokainen laskee jonotuslapusta - vielä 18 ennen minua. Salaa katsellaan vieressä istujaa, mikähän tuota vaivaa? Puolinukuksissa mietiskelen tulevaa sairaalaviikkoa, miten täällä jaksan olla, masentavassa harmaudessa? Tyydyn kuitenkin olemaan onnellinen, minä kävelen täältä omilla jaloillani pois. Asiani ovat siis hyvin.
PS. Tämä kuuli kautta rantain, että kahvipoika on puhunut tästä. Pientä, mutta ehkä enemmänkin. Ei tiedä mitä ajattelisi. Olisiko pitänyt toimia? Ei. Aika ei ollut oikea, ei lauantai-illan hurmos ole oikea aika.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti