Talo täynnä tyttöjä, naurua, ruokaa, meikkejä. Sukkia, rintaliivejä, kenkiä. Aamun tullen lattia tyhjenee, äänet vaimenee. Olen yksin.
Pää ei totu yksinäisyyteen, vaikka viikonlopun aikana hakeuduin tämän tästä yksinäisyyteen.
Illalla kävelin tyylikkäästi Unelmavävyn ohi. Huomasin, että katse seuraa liiankin tiiviisti, mutta minä kävelin, en huomaa sinua, olet vain joku muiden joukossa. Olisin halunnut tervehtiä ja jutella, mutta en saa. Jo pelkkä näkeminen tuntuu vieläkin sydämessä. Miksi se ei voinut onnistua?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Mä näin Norjassa sateenkaaren pään ja sit ajoin lentokoneella sen halki. Siistiä. Kun edelliset projektit on saatettu loppuun on aika siirtää katse seuraaviin ;) Harmi vaan, mun ensi viikolle taitaa kertyä kaikki kurjat aikuisuus-jutut kuten verokortin tilaaminen. Yög.
Lähetä kommentti