Jossittelua

Eilen hississä peilasin veljeni kanssa, katoppas, ehkä me ollaankin samannäköisiä.. "Sulla on samanlainen nenä kuin mulla" sanoin. " Sulla on samanlainen nenä kuin mulla!" Iskee veljeni takaisin, ja minä repeän. Sairasta. Astun ulos hissistä ja lähes törmään ihanaan komistukseen, jota olen tässä tsekkaillut jo pidempään. Ja ilmeeni oli jotain väliltä Jim Carrey ja Scream ukko. *nice one* Ja rokkisetä nauroi. Hmph.

Alitajuisesti myös kelaan läpi menneisyyttä Toivevävyn kanssa, vaikka tiedän itsekin, että tuhansien kilometrien välimatka oli este ( ja todellakin, mä ansaitsen parempaa.). Ich soll ihn vergessen. Se on nuo yön pimeät(anteeksi, valoisat) tunnit, jotka saa aikaan näitä jossitteluita. Nämä jossittelut on vain jotain kummaa kaipuuta menneeseen, entisiin kavereihin, entisiin kuvioihin. Kuviot, joista olen nyt NIIN out. Olen enemmän oma itseni näin, mutta ihmisiä kaipaa auttamatta.

Kahvipoikaan en törmää vahingossakaan. Puhelinnumeroakin tarjottiin, muissa yhteyksissä, enkä ottanut. Olen hullu. En tiedä pitäisikö omista periaatteista luopua, jos vain ajattelen toista koko ajan? Vai onko se vain niin, että olen onnistunut (taas) kehittämään itselleni pakkomielteen, suuren kuplan, joka on vain omaa fantasiaa? Ehkä mun pitäis nähdä se, jotta tietäisin edes täriseekö kädet. Viimeksi tärisi.