Olen aina ollut sellainen peruskiltti tyttö. Elänyt järkevästi, miettinyt ratkaisuja, ja mennyt usein niiden helppojen, yllätyksettömien teiden kautta.
Lähdin Sveitsiin ilman mitään suunnitelmaa, ilman mitään tietoa kuinka selviän kielen ja yksinelon kanssa. Paras tekoni ikinä. Ja pelottavin.
Nyt olen elänyt tunteella viikon. Tehnyt (uhka-)rohkeita päätöksiä, ja toiminut vastoin omia sääntöjäni. Päätin hetkeksi unohtaa itsesuojelun, ja kokeilla miltä tuntuu vain mennä.
Vaikka olen vielä turvallisesti kotona, alan askel askeleelta siirtymään uuteen kaupunkiin, uuteen elämään. Pelottaa, jännittää ja olen niin innoissani. Hyppy tuntemattomaan tulee varmasti osumaan maahan, mutta päätin, että puhallan patjan valmiiksi. Minä selviän.
Ihanasta miehestä ei ole kuulunut sitten eilisen. Tiedän, että toinen on ihan yhtä sekaisin, ja tiedän, että toinenkin välittää. Mutta tietysti ilmaan hiipii kysymys, mitä jos..? Luottaminen, ja usko toiseen on vaikeeta. Varsinkin kun pelissä on jo oikeita tunteita. Huhhuh.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti